Ainahan on maksettava

Piraattien ja antipiraattien kiista kiteytyy yhteen ainoaan kysymykseen: onko kopioiminen varastamista vaiko ei?

Itse kysymys on harvinaisen absurdi. Varkauden määritelmä edellyttää resurssin poistamista sen alkuperäiseltä haltijalta. Koska kopioimisessa ei tapahdu näin, kopioiminen ei voi olla varastamista. (Kopiointi ei ole myöskään väärentämistä, koska kopiota ei voi erottaa alkuperäisestä.)

Vaikka antipiraatti myöntäisi ettei kopioimista voida rinnastaa fyysisen tuotteen varastamiseen, seuraavaksi hän todennäköisesti muistuttaa oikeudenhaltijan oikeudesta päättää mitä hän omaisuudellaan tekee. Katsokaas, kun immateriaalinen ja materiaalinen omaisuus ovat yksi ja sama asia! (Eikä kuluttajilla luonnollisesti ole mitään oikeuksia.) Lopuksi vedotaan vielä tekijänoikeuteen (eli lain oikeudenhaltijalle myöntämään monopoliin kopioiden suhteen), jonka kaikkein älyvapaimmassa tulkinnoissa selitellään olevan vapaata markkinataloutta.

Mitäpä tuollaiseen voisi sanoa. Minun puolestani ihmiset saavat uskoa vaikka kuun olevan juustoa tai yksisarvisten olemassaoloon, mutta heidän asemassaan en juuri laskisi sen varaan että aivan kaikki nielevät tuollaiset lystikkäät uskomukset sellaisenaan.

”Jos yksityinen kopiointi vapautetaan, niin kohta jokainen haluaa kaiken ilmaiseksi, eikä kukaan maksa mistään mitään ja kulttuurin tuottaminen loppuu!” on eräs fiksuimmista vastaväitteistä.

Pornon tuottaminen ei ole jostain syystä vielä loppunut, vaikka netissä on tarjolla ilmaista pornoa enemmän kuin yksi ihminen ehtisi koko elämänsä aikana kuluttaa. (Vielä kummallisemmaksi juttu muuttuu kun muistaa ettei juuri kukaan myönnä maksavansa pornosta. Varmaan ks. teollisuudenala omistaa omat setelipainot tai jotain.)

”Ei tuollainen ole siltikään reilua, sillä osa ihmisistä ei koskaan maksa mitään!” Tämä pitää varmasti paikkansa. Osa ihmisistä ei maksa koskaan mitään, mutta näin on riippumatta siitä onko kopioiminen sallittua vaiko ei.

Ihmiset siis maksavat niistä tuotteista joista he haluavat maksaa. Tämä on valovuosia lähempänä markkinataloutta kuin täysin keinotekoinen kopiomonopoli, jonka rikkomisesta jaetaan aivan mielipuolisia tuomioita.

Oikeastaan edellisen väitteen pohjalta voisi kysyä mikä olisi oikeudenmukainen rangaistus niille, jotka warettavat, mutta myös ostavat paljon tuotteita? Esimerkiksi ex-tyttöystäväni warettaa, mutta hänellä on tästä huolimatta hyllyssään noin 500 alkuperäistä DVD-elokuvaa (musiikin määrää en edes uskalla arvioida) ja kymmeniä tietokonepelejä. Riittäisikö hänelle pelkkä sakkotuomio, vai pitäisikö tuomita peräti ehdotonta? Tai jättää kokonaan tuomitsematta, koska mitään osoitettavaa haittaa ei ole tapahtunut millekään osapuolelle?

Tilanne on kuitenkin viime kädessä se, ettei kopioinnin kieltäminen lainsäädännöllä (järjettömine rangaistuksineen) yksinkertaisesti enää toimi. Jotta se toimisi, sen edellyttämä valvontakoneisto olisi kuin suoraan Orwellin painajaisesta.